Tiedotusluontoinen asia kesken kiireen.
Olen vielä olemassa, taukoa on  vaan pitänyt. Enköhän vielä innostu tännekin merkillisiä sepustamaan. Innostumisesta se on kiinni. Sanomisen pakkoa kun minulla ei ole, enkä piittaa omia mielipiteitäni tuputtaa kenellekään. Säälinsekaisin tuntein sallin kanssavaeltajieni ajattelevan asiat ihan omilla aivoillaan.
Katselen siis vain ympärilleni ja annan kevättuulen puhaltaa aatokset pois ja mahdollisesti laittaa uudet tilalle. Tai olla laittamatta.
Mieluusti olisin kyllä täysin ajattematta joutavia ja olla ylipäänsä värkkäämättä mitään. Vain mennä, tulla, palata ja taas mennä.

Kirjoittelen sitten,  kun hommasta hupia tuntuisi irtoavan.
Ehkäpä jo huomenna taas. Ken tietäisi? En ainakaan minä.

Näinä aikoina, kun normaaliaika teki illat yhtäkkiä sysiksi, ei riemuvirsiä tahdo saada millään aikaiseksi, vaikka kuinka käsiään vääntelisi. Onhan toki riemukasta kun kuiva yskä jytisee taukoamatta runnellen yöunet ja nenästä räkä virtaa kymenä. Enpä kuitenkaan niillä tarinoilla sen enempää viitsi ihmisiä hauskuttaa.
En taida olla ainoa, joka kaihon katsein tuijottaa ikkunasta pimeään sohjokkoon unelmoiden olevansa palmujen katveessa Arabian Lawrence-asussa daiquiri kätösessä  mariachien esittäessä ympärillä Cielido Lindoa.

Toisaalta tällä hetkellä yhtä hyvin voisi kuvitella olevansa läpimärissä vaatteissa, palelevana lentojätkänä Lapin kairoilla kaatokaverin kiroilessa ja vittuillessa kun justeeri taaskin on juuttunut kiinni kuusen tyveen.  Raskaskätisen pirramiehen oma vika se on.  Tuli puukkopainit Lapin yössä.

Jotenkin kummasti helpottaa tämä tietsikan kiinni napsauttaminen ja sukeltaa pimeyteen. Eikä juurikaan edes tarvinnut ponnistaa mielikuvitusta.  Jospa käsikopelolla löytäisin reitin kotiin töistä.
.


     

Olen saanut yllättäen ohjausta kirjoitukseen. Olen hämilläni. En todellakaan olisi uskonut ammattilaisen kiinnostuvan näistä pienistä tarinoistani. Minulle on osoitettu, miten pienillä keinoilla kirjoitusteni taso nousisi huomattavasti. Kunhan vaan keksisin aiheita, niin voisinpa yrittääkin.
Mistähän niitä kiskoisi?
Minua kiinnostaisi kirjoittaa samanlaisia juttuja kuin Pentti Haanpää. Nimenomaan juttuja rikkaalla, jo unohtuneella kielellä. Lopussa sidottaisiin tarina tukevalla narulla löysälle solmulle kiinni siten, että tihkuisi lukijallekin kunnon noro siemeniä.
Maailmastahan eivät aiheet lopu. Niitä löytyy niin kauan kuin silmänsä pitää auki. Minun tapauksessani vaan on niin, että en halua viime aikaisia näkemisiäni kirjoittaa minnekään ihmisten ihmeteltäväksi, ainoastaan omaan yksityseen pikkupäikkikseeni. Sekin on henkitoreissaan. En tiedä, mitä kirjoittaisi sinnekään. Elämä itsessään on niin ihmeellistä, ettei siinä ole tilaa luoda mitään, ainoastaan raportoida. Ja myrskyn silmästä lähtee vain gonzojournalismia. Nyt en osaa olla ulkopuolinen.
. 


  

Tämä on itse asiassa jo kolmas blogini. Kahta ensimmäistä en koskaan ilmoittanut blogilistalle, tämän sitten ilman sen suurempia harkintoja laitoin.
Ensimmäisen kanssa on käynyt vielä niinkin ikävästi, että olen unohtanut tyystin sen nimen. Blogien nimet ovat aina olleet minulle paha ongelma, niinkuin tästä nykyisestäkin näkee. Kirjoituksiakaan siellä ei ollut kuin kolme tai neljä. Ja eipä niitä kirjoituksia nyt niin kovin ikävä ole.
Kävi mielessäni, että ikäjärjestyksessä toisesta olisin voinut jonkun \"helmen\" uusiokäyttää.. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin luettuani ne. Vaatisivat aivan valtavan sensurointi- ja editoimistyön lähestulkoon jokainen niistä. Sellaisenaan ne eivät enää kelpaisi alkuunkaan. Vähän turhankin rankasti niissä oli sitä aitoa, kunnon punkkarihenkeä.
Jopa herttaiseen kertomukseen kylämme kissoista sain mukaan sellaisen osion, että yleinen, paha närkästys olisi taattu - ainakin nykypäivän kaupunkilaispiireissä, joille maaseudun normaali, arkipäivän naturalismi olisi aivan liian rankka paikka. Vain kovetut boakäärmeet ne purematta nielisivät. Itselleni ne ovat kuitenkin hauskaa, jopa rakasta ajankulua ja nostalgiaa.
Yhden niistä kirjoituksta tulen käyttämään talvisaikana. Se kertoo heikoista jäistä.
 

Tulin muutama päivä sitten katsoneeksi telkkarista Metallica-dokkarin. Sepä osittautui niin mielenkiintoiseksi, että jouduin laskemaan käsistäni nobelisti Jose Saramagon opuksen jo alkusivuilta. Metallica siis suisti Saramagon, vaikka ko. bandi ei ihan vimpan päälle suosikkini ole konsaan ollut. Arvon noissa hevirytkykuvioissa kyllä tunnustan.
Yritä tässä nyt sitten leikkiä intellektuellia kun hampaat irvessä joutuu taas yrittää keskittyä Saramagoon ja aatokset liitelevät jossakin San Fransiscon sykkeisillä bulevardeilla.
Varmaankin useille muillekin tuli mieleen, että tuommoisessa orkesterissa sitä vasta olisi mukava olla. Uudelle ujohkolle basistillekin heti, aivan välittömästi lyötiin käteen miljoona dollaria, että siinä pikkusen niinkuin aluksi ja hevoskärrykaupalla tuodaan kohta lisää.
Siinäpä sitä olisi rattoisaa keräillä taidekokoelmia, ajella maailman hienoimmilla harrikoilla, juosta terapeuteuteilla ja häippäistä aina silloin tällöin päihdevieroitushoitoon. Elämä olisi ruusuilla tanssia.
Hetfield on kyllä aika karismaattinen hemmo. Tosin pehmustettu, pyöreä huone lymyää horisontissa - tai tuskinpa sentään. Kiva perhe on perustettu. Aivan mainion roolihahmon tuosta saa itse kukin heviurpo samaistuakseen.

Tuostapa sukeutui taas mukava muisto takavuosilta.
Kaverini olivat soittamassa aikoinaan Itäkylän Nuorisoseuralla. Bändin nimi taisi siihen aikaan suureellisesti olla Mansfield Band. Silloin he ja minä olimme n. 15-vuotiaita tai alle. Perillä heti alkajaisiksi huomattiin, että tätä vääremmässä paikassa ei voi olla. Vanhan kansan sedät ja tädit nimittäin hanuripartion tahdissa pyhäpuvuissaan tanssivat jenkkaa.
Pojathan eivät oikeastaan osanneet kuin yhden ainoan biisin, tämänkin ontuen. Se oli Sleepy Sleepersin Väinö. Eipä siinä auttanut kun nousta lavalle, keikka kun oli sovittu. Olivatpa hienot, yhtenäiset esiintymisasutkin jokaisella - valkoisista sänkylakanoista rustatut kaavut.
Pojathan rämäyttivät haisemaan, niin että jokaisen nuorisoseuratalon vakiovarusteisiin kuuluvat koivikkokulissit humisivat. Ikäihmisistä koostunut yleisö toljotti silmät pompannappeina - ja pahemman kerran närkästyneenä.
Olipa mukana myös oikein valoshowkin. Yksi kaverimme rämpsytti näyttämölavan lampunkatkaisijaa.
Tätä poikaa eräs Itäkylän isäntä tuli puhuttelemaan, ettei tämmöinen musiikki nyt oikein ole sopivaa tänne.
Tämä koltianen, Rotsi, möläytti: \"Syö sinä ukko lanttu-va!"