Minä se tykkään meemeistä. Ja nyt kun sellaisen olisin taas halunnut tehdä niin mistään en sellaista löytänyt!
Niin hurjan paljon haluaisin kertoa maailmalle kengännumeroni,
hatunnumeroni, kuvata tietsikkapöytääni ja niin monenlaista muuta kivaa
ja jännää. Olenhan nuo jo aikaisemmissa blogeissä tehnyt monet kerrat,
mutta haluaisin niin kovasti taas.
Tai meneehän siellä
käsialameemi. Tässä koneessani on vaan jotakin häikkää usb-porteissa,
joten en saa nyt siirrettyä kuvia kamerasta tähän masiinaan. Voin
kertoa kuitenkin, että käsialani on ..öh...vähintäänkin persoonallista.
Siitä sitten mennäänkin kultaiseen nuoruuteen. Rippikoulussa
piti jokaisen käydä kevään aikana kymmenen kertaa jossakin seurakunnan
tilaisuudessa ja viisi niistä piti olla jumalanpalveluksia. Todisteeksi
läsnäolostaan piti hakea vihkoseen tilaisuuden vetäjältä kuittaus. Tuon
savotan minä hoidin käymällä kaikki kymmenen kertaa
jumalanpalveluksessa. Joka kerta siis piti lopuksi mennä sakastiin ja
kirkkoherra vielä kasukka päällä raapusti nimmarinsa vihkoon.
Läheisessä Corona-baarissa siihen aikaan päivysti eräs taidemaalari.
Kaljat kun tarjosi, niin hän, ensin hetkisen sanomalehden reunaan
harjoiteltuaan, raapusti kerralla papin nimmareita koko vihkon täyteen.
Näin monelle vilkkaalle teinipojalle (kiltit tytöthän, ei nyt
tietenkään) hoitui paljon tähdellisempää tekemistä kirkonmenojen
ajaksi. Taikka mitähän se olisi muuta ollut kuin pitkäännukkumista tai
jossakin porttikongissa notkumista ja sitten sitä ainaista
kortinhakkaamista.
torstai, 17. marraskuu 2005
Kommentit