Minä se tykkään meemeistä. Ja nyt kun sellaisen olisin taas halunnut tehdä niin mistään en sellaista löytänyt!
Niin hurjan paljon haluaisin kertoa maailmalle kengännumeroni, hatunnumeroni, kuvata tietsikkapöytääni ja niin monenlaista muuta kivaa ja jännää. Olenhan nuo jo aikaisemmissa blogeissä tehnyt monet kerrat, mutta haluaisin niin kovasti taas.
Tai meneehän siellä käsialameemi. Tässä koneessani on vaan jotakin häikkää usb-porteissa, joten en saa nyt siirrettyä kuvia kamerasta tähän masiinaan. Voin kertoa kuitenkin, että käsialani on ..öh...vähintäänkin persoonallista.

Siitä sitten mennäänkin kultaiseen nuoruuteen. Rippikoulussa piti jokaisen käydä kevään aikana kymmenen kertaa jossakin seurakunnan tilaisuudessa ja viisi niistä piti olla jumalanpalveluksia. Todisteeksi läsnäolostaan piti hakea vihkoseen tilaisuuden vetäjältä kuittaus. Tuon savotan minä hoidin käymällä kaikki kymmenen kertaa jumalanpalveluksessa. Joka kerta siis piti lopuksi mennä sakastiin ja kirkkoherra vielä kasukka päällä raapusti nimmarinsa vihkoon.

Läheisessä Corona-baarissa siihen aikaan päivysti eräs taidemaalari. Kaljat kun tarjosi, niin hän, ensin hetkisen sanomalehden reunaan harjoiteltuaan, raapusti kerralla papin nimmareita koko vihkon täyteen. Näin monelle vilkkaalle teinipojalle (kiltit tytöthän, ei nyt tietenkään) hoitui paljon tähdellisempää tekemistä kirkonmenojen ajaksi. Taikka mitähän se olisi muuta ollut kuin pitkäännukkumista tai jossakin porttikongissa notkumista ja sitten sitä ainaista kortinhakkaamista.