Tulipa reissattua pitkästä aikaa junalla. Kun sitä harvoin tekee, niin se on jopa hauskaakin. Ainoa huono asia vaan oli, että olin niin hemmetin väsynyt sekä mennessä että tullessa.

Maakuntaan menevä juna oli lauantaiaamuna täynnä kuin kirveen silmä. Samoin  oli ravintolavaunu. Jono ravintolan tiskille alkoi vaunun ovelta asti ja eteni etananvauhdilla. Puolisen tuntia siinä meni, kun viimein sain muovituoppiin koffia, joka maksoi saman kuin jumalten nektari parhaassa gourmet-ravintolassa. Siinä sitä sitten seisoskeltiin kuin sardiinit purkissa ja varjeltiin arvokkaita oluitamme läikkymästä toistemme rinnuksille.

Olueni oli jo aika lopuillaan, kun huomasin koko ajan olleeni tappituntumalla itse Neumannin kanssa! Enpä tuntenut miestä, vaikka kuuntelin heidän jutteluaan mielenkiinnolla pitkän aikaa ja katselin herrojen kasvoja vähän liiankin läheltä. Viimein minäkin tunsin pojat, kun joku  keski-ikäinen naisihminen haki nimmarit Neumannilta ja Eveltä, jonka nimeä en muistanut, mutta keksin sen seuraavan päivän Ilkasta keikka-arvostelun kuvasta.

Mukavapuheisia poikia, niinkuin porilaiset ovat yleensäkin jo armeija-ajoilta muisteltuinakin. Oikein tuli nostalgiset muistot. Even muhevan ruumiinkielen höystämät jutut jaksoivat hymyillyttää minua koko junamatkan ajan.

Sen pojistä näki, että ei noissa hommissa enää noviiseja olla. He eivät todellakaan ruvenneet lutraamaan viinan kanssa ja kaikin puolin olivat hyvin skarppeja koko matkan. Hyvän keikan sanomalehti Ilkan mukaan olivat sitten heittäneetkin. Jopa sifonkihuiveja oli heiluteltu.

Tulomatka se vasta hauska olikin, mutta jääköön jatustelu Dingoon..........