Tulipa poikettua ihan kutsuttuna vieraana ARS 06 näyttelyn avajaisissa. Monia mietteitä tuli mieleen taas kerran. Olen jo kokenut ARS-kävijä, joten rupeaa olemaan vähän perspektiiviä näihin asioihin.

Tällä kertaa ARSissa ei ole skandalöösiä vetonaulaa, kuten aiemmin on ollut aina. Ei sperma-verisekoittimia eikä muutakaan, mistä iltapäivälehdet saisivat kauhistelun aihetta. Näinpä tämä näyttely tuskin saa ansaitsemaansa huomiota tavallisen tuulipukukansan keskuudessa, niin kuin ennen. Makaaberit matojen peittämät luurankoasetelmathan ovat jo sellaisia, että ne kuittaa huolimattomalla vilkaisulla. Ne ollaan jo tuhannet kerrat nähty, eivätkä enää uniin änkeä. Niin se maailma on muuttunut.

Tykkäsin erittäin paljon Hesarissakin esiinnostetusta Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen videoteoksesta Birminghamin ensimmäinen valituskuoro. Se oli paljon parempi kuin ikinä olisin voinut odottaa. Tunnen nimittäin taiteilijat. Tunnenpa hyvinkin. Sattuvatpa ..kröhöm.. olemaan sukuakin ja läheltä.
Tellen huumori paistaa teoksesta niin itsenään ja ihanana. Ja Dresdenin lahjan sukuumme, Oliverin persoonallinen käden jälki näkyy taas hienona toteutuksena, joka on niin harkitun amatöörimäinen, ettei sitä voi toteuttaa kuin rautainen ammattilainen. Ja niinkuin taidenäyttelyissä aina, joissa heidän töitään on,  näyttelytilansa oli tungokseen asti täynnä väkeä ja väki pysähtyi sinne. Varmaankin nyt kun Hesari meni heitä oikein erikseen hehkuttamaan, siinä kopissa käy porukkaa kuin Ylistaron bingossa.

Minua naisväki toljotti niin, että kuvittelin heidän sekoittavan minut performanssitaiteilija Roi Vaaraan. Syy taisi kuitenkin olla, että pasteerailin siellä vetskari komeasti rempottaen levällään. Tulinpa siis antaneeksi minäkin oman vankan panokseni nykytaiteeseen.