Tulin muutama päivä sitten katsoneeksi telkkarista Metallica-dokkarin. Sepä osittautui niin mielenkiintoiseksi, että jouduin laskemaan käsistäni nobelisti Jose Saramagon opuksen jo alkusivuilta. Metallica siis suisti Saramagon, vaikka ko. bandi ei ihan vimpan päälle suosikkini ole konsaan ollut. Arvon noissa hevirytkykuvioissa kyllä tunnustan.
Yritä tässä nyt sitten leikkiä intellektuellia kun hampaat irvessä joutuu taas yrittää keskittyä Saramagoon ja aatokset liitelevät jossakin San Fransiscon sykkeisillä bulevardeilla.
Varmaankin useille muillekin tuli mieleen, että tuommoisessa orkesterissa sitä vasta olisi mukava olla. Uudelle ujohkolle basistillekin heti, aivan välittömästi lyötiin käteen miljoona dollaria, että siinä pikkusen niinkuin aluksi ja hevoskärrykaupalla tuodaan kohta lisää.
Siinäpä sitä olisi rattoisaa keräillä taidekokoelmia, ajella maailman hienoimmilla harrikoilla, juosta terapeuteuteilla ja häippäistä aina silloin tällöin päihdevieroitushoitoon. Elämä olisi ruusuilla tanssia.
Hetfield on kyllä aika karismaattinen hemmo. Tosin pehmustettu, pyöreä huone lymyää horisontissa - tai tuskinpa sentään. Kiva perhe on perustettu. Aivan mainion roolihahmon tuosta saa itse kukin heviurpo samaistuakseen.

Tuostapa sukeutui taas mukava muisto takavuosilta.
Kaverini olivat soittamassa aikoinaan Itäkylän Nuorisoseuralla. Bändin nimi taisi siihen aikaan suureellisesti olla Mansfield Band. Silloin he ja minä olimme n. 15-vuotiaita tai alle. Perillä heti alkajaisiksi huomattiin, että tätä vääremmässä paikassa ei voi olla. Vanhan kansan sedät ja tädit nimittäin hanuripartion tahdissa pyhäpuvuissaan tanssivat jenkkaa.
Pojathan eivät oikeastaan osanneet kuin yhden ainoan biisin, tämänkin ontuen. Se oli Sleepy Sleepersin Väinö. Eipä siinä auttanut kun nousta lavalle, keikka kun oli sovittu. Olivatpa hienot, yhtenäiset esiintymisasutkin jokaisella - valkoisista sänkylakanoista rustatut kaavut.
Pojathan rämäyttivät haisemaan, niin että jokaisen nuorisoseuratalon vakiovarusteisiin kuuluvat koivikkokulissit humisivat. Ikäihmisistä koostunut yleisö toljotti silmät pompannappeina - ja pahemman kerran närkästyneenä.
Olipa mukana myös oikein valoshowkin. Yksi kaverimme rämpsytti näyttämölavan lampunkatkaisijaa.
Tätä poikaa eräs Itäkylän isäntä tuli puhuttelemaan, ettei tämmöinen musiikki nyt oikein ole sopivaa tänne.
Tämä koltianen, Rotsi, möläytti: \"Syö sinä ukko lanttu-va!"